top of page

Nykytaiteen Enigma-suuntaus

Updated: Jan 4

Oivaltamisen kokemus on mielestäni yksi hienoimmista kokemuksista, joita ihminen voi kokea. Se että ymmärtää jonkin asiayhteyden symbolisen tai teknisen olemuksen ja osaa itse oivaltaa siihen linkitetyt merkitykset tuo sen kokijalle suuren tyydytyksen tunteen. Kun oivaltaa, voi myös jatkojalostaa asiaa mielessään luoden uusia linkityksiä. Taiteesta puhuttaessa mielestäni kukaan taiteilija ei omaa monopolia tuotoksensa tulkinnan suhteen, joten voidaan toki myös kyseenalaistaa, että mikä on juuri se oikea oivallus?

Mielestäni oikea oivallus on se, joka teoksen kokijassa saa aikaan juuri sen tyydytyksen tunteen. Jos teos synnyttää vahvan tunteen herää myös kysymys, että tarvitseeko sitä ymmärtää analyyttisesti? Tästä puhutaan joskus elokuvien suhteen. Joskus ihminen ehkä ajattelee, että elokuva on huono jos se on liian vaikeaselkoinen. On ihan ymmärrettävää, että elokuvan katselukokemus jää vaisuksi, jos sitä ei ymmärrä ja katselijan lähtökohta elokuvan katsomiselle on olettamus, että vain kokonainen ymmärrys elokuvasta on onnistunut katselukokemus; vain selkeä ja ymmärrettävä tarina voi olla hieno elokuva.

Näin ollen elokuvaa kannattaa mielestäni ennemmin kokea ja tuntea, kuin krampinomaisesti yrittää ymmärtää. Tämä ei tietenkään kokonaan poista ymmärtämisen tarvetta. Jos elokuvassa ei tarvitsisi olla mitään ymmärrettävää kaikki elokuvat muistuttaisivat David Lynchin Inland Empirea (syvä huokaus).

Tästä päästäänkin aasinsiltaa pitkin taidenäyttelyihin. Vaikka (tai siis ehkä juuri siksi) taiteen kokemisessa onkin kaikkein tärkeintä tunne, on sen järjellä tai intuitiolla ymmärtämiselläkin suuri merkitys. Eräs ystäväni totesi kerran ykskantaan: ‘’Ei mua liikuta teos, jonka ymmärtämiseksi mun täytyy lukea joku kappaleen mittanen teksti, jossa se teos selitetään auki’’

Päästään takaisin oivaltamiseen. Voiko ihminen kokea sitä hienoa oivaltamisen kokemusta, jos nykytaiteen kentässä näyttelyiden kävijäkokemuksen yhteinen nimittäjä lienee turhautuneisuus siitä, että teoksia ei ymmärrä ilman auki selittävää tekstikappaletta?

Eräs kuvataideakatemiasta valmistunut kuvataiteella itsensä elättävä henkilö summasi Kiasman käyntikokemuksensa minulle jotakuinkin näin: ‘’Kiasmassa käydessä usein ei ymmärrä yhtään mitään niistä teoksista, sit kun lukee sen tekstin tuntuu vaan turhauttavalta’’

En peräänkuuluta kuvataiteessa täydellisen ymmärryksen eetosta aivan kuten elokuvissakaan, mutta tuntuu siltä että oivalluksen tarve on unohdettu jonnekin taka-alalle ja taitelijoiden toimenkuvaan on liitetty teoksen tulkitsemisen ohjekirjan laatiminen.

Arkkitehtuurissakin on viime vuosina keskusteltu siitä, että onko nykyajan arkkitehtuuri vain koulutettujen arkkitehtien eliitin (koulutuksen muovaamien mielipiteiden?) keskenäistä fiilistelyä kryptisine muotokielen viittauksineen, jota tavallinen tallaaja ei kykene ymmärtämään. Onhan matemaatikonkin mielestä liitutaulun täyttävät yhtälöt mahdollisesti kauniita, mutta tuskin moni jakaa samaa intohimoa ainakaan esteettisessä mielessä. Eikö sellainen rakennus ole objektiivisesti mitattuna kaunis ihmisille, joka vetää heitä spontaanisti puoleensa ilman vuosien opiskelua? Toki tähän voisi heittää, että ehkäpä Lidlin kokis ei ole aivan yhtä sivistynyt makukokemus, kuin hieno punaviini, mutta juuri tämä kärjistetty kahtiajako tuntuukin olevan vallalla. Tavallisen kansan kokemus nähdään Lidlin kokiksen juomisena ja suuri taide punaviininä, jota vain kyllin sivistyneet ymmärtävät.

Mielestäni ainakin yksi syy tälle kummalliselle ajan hengelle on siinä, että taiteen tekijöiden keskuudessa kytee pelko avoimuutta ja toisaalta kliseitä kohtaan. Otan taas esimerkin arkkitehtuurista. Modernismissa (herra ties mitä sillä oikeasti tarkoitetaan) on mahdottomana yhtälönä sellainen käytäntö, että pitäisi mielellään olla koko ajan keksimässä polkupyörää uudelleen. Vanhan lainaaminen on ‘’valheellista’’ ja se ‘’vääristää ajan kuvaa’’. Täytyy muistaa, että Andy Warhol tai Gaudikaan ei luonut töitänsä tyhjästä, vaan lainasi edeltäjiltään ja kehitti siitä jotain omaa.

Tuntuu siis, että arkkitehtuurissa ollaan menty hyvin kauas siitä, että rakennusten muoto olisi avoimen ymmärrettävissä. Sellasta, että ohikulkija voisi kokea oivaltamisen tunteen hämmennyksen sijaan.

Ehkä taidenäyttelyä varten töitään tekevä taiteilijakin pelkää sitä, että hänen työnsä leimataan kliseisiksi ja jotta näin ei vain kävisi pitää työt tehdä riittävän vaikeaselkoisiksi. Onhan siinä se tekstikappale sitten vieressä.

Koska oivaltaminen on niin hieno kokemus olisi sen vaaliminen mielestäni taiteilijan yksi tärkeimpiä tehtäviä. Se että tekijä onnistuu saamaan teoksestaan ihmisille riittävän pähkinän purtavaksi niin, että sen kokija voi kuitenkin kokea oivalluksen tunteen ilman tekstiä tai ehkä pelkän nimen perusteella on toki suuri haaste, mutta suuret haasteet haastavat suureen taiteeseen. Tuskin kenellekään jää epäilystä Edvard Munchin silloisista tarkoitusperistä katsellessaan muuan maalausta nimeltä Huuto.



29 views
bottom of page